Tutkijat Sami Napari ja Oskari Juurikkala ilmaisivat lauantaina Helsingin Sanomien mielipidepalstalla syvän huolensa Suomen korkeakoulujärjestelmän tilasta. Ratkaisuksi ongelmiin - kuten pitkiin opintoaikoihin - tutkijat näkevät kaikkiin opiskelijoihin ulotettavat lukukausimaksut. Lukukausimaksut ratkaisisivat tutkijoiden mielestä niin korkeakoulujen kuin koko valtiontaloudenkin ongelmat motivoimalla opiskelijoita entistä parempiin ja tehokkaampiin opintoihin. Naparin ja Juurikkalan ajattelussa on takana viisaita ajatuksenjuoksuja. Valitettavasti tutkijat ovat kuitenkin lähteneet ratkomaan koulutusjärjestelmämme ongelmia väärästä päästä, tarjoamalla opiskelijoille porkkanan sijasta keppiä.
Tutkijoiden mukaan nykyinen järjestelmä kannustaa ylikouluttautumaan ja roikkumaan opintojen parissa turhaan. Jos korkeakouluissa opiskelevien määrää todella halutaan vähentää, onnistuu se helpommin pudottamalla uusien opiskelijoiden sisäänottomääriä ja takaamalla opintojaan suorittaville riittävät mahdollisuudet keskittyä täysipäiväisesti opiskeluun.
Lukukausimaksut karsisivat kyllä hakijoita, mutta vain alemmasta sosioekonomisesta asemasta ponnistavia. Naparin ja Juurikkalan markkinoimat stipendijärjestelmät eivät ole sama asia kuin maksuton koulutus. Vain huippulahjakkailla olisi mahdollisuus kaikki lukukausimaksut kattaviin
stipendeihin, muiden maksaessa itse opinnoistaan. Tällöin vähemmän lahjakkaat, mutta varakkaat opiskelijat saisivat maksua vastaan jatkaa opintojaan vuodesta toiseen.
Opintojen pitkittymisen syihin lukukausimaksut eivät auttaisi, vaan pikemminkin pahentaisivat niitä. Vähävaraisten opiskelijoiden olisi työskenneltävä nykyistäkin enemmän kattaakseen välttämättömien elinkustannusten lisäksi myös lukukausimaksut, mikä taas aiheuttaisi opintojen pitkittymistä. Tutkijoiden pieninä pitämät muutaman tuhannen euro lukukausimaksut eivät ole pikkuraha opiskelijoille, joista jo nyt moni sinnittelee köyhyysrajan alapuolella. Voikin kysyä, onko Suomella varaa rajata korkeakoulutettaviksi vain se osa kansasta, jolla on varaa maksaa koulutuksestaan?
Huolestuttavinta Naparin ja Juurikkalan kirjoituksessa on kuitenkin näkemys korkeakouluista fordilaisina tehotuotantolaitoksina, joiden ainoa tehtävä on suoltaa maistereita liukuhihnalta tavoiteajassa. Onko tämä todellakin korkeakoulujärjestelmämme tehtävä? Tuottaa mahdollisimman halvalla ja nopeasti työvoimaa elinkeinoelämän tarpeisiin? Vai ehkä sittenkin kasvattaa ajattelevia ja sivistyneitä kansalaisia kehittämään yhteiskuntaamme?
Yliopistolain perusteella yliopistojen tehtävä ei ole vain tuottaa maistereita, vaan edistää sivistystä sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Taloudellisen tehokkuuden mantran hokeminen on nykyaikana niin huippumuodikasta, ettei sitä juuri kukaan
uskalla kyseenalaistaa. Minkä arvon olemme valmiita antamaan sille viisaudelle, joka opiskelijalle karttuu opintopisteiden lisäksi? Minkä arvon annamme sosiaalisille kyvyille, käytännössä opituille johtamis- ja organisaatiotaidoille, henkiselle pääomalle joka kertyy opintovuosien aikana luentosalien ulkopuolella? Maamme ei olisi koskaan kehittynyt sivistysvaltioksi ilman tätä Naparin ja Juurikkalan sivuuttamaa pääomaa.
Kaikki korkeakouluissa saatava oppi ei ole mitattavissa talouden termeillä muuten kuin välillisesti: yhteiskuntamme henkisessä tilassa, kansalaisten hyvinvoinnissa sekä älyllisessä ja moraalisessa keskustelussa. Ainakin yliopistojen tehtävä on kasvattaa akateemisia ja sivistyneitä kansalaisia, jotka kykenevät näkemään elämän moninaisuuden yksinkertaistavien lukujen takaa.